^^


Kirjoittaja on Teuvon tytär Marja-Leena

In memoriam

Teuvo Nurminen 10.5.1932- 9.2.20161950-70_140.jpg

Peruskoulun luokanopettaja, musiikkitieteiden maisteri Teuvo Nurminen kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana 9.2.2016.

Teuvo Nurminen syntyi toiseksi vanhimpana kuusilapsiseen pienviljelijäperheeseen Elimäen Löytyn kylään äitienpäivän jälkeisenä tiistaina, Aino- äidin nimipäivänä. Teuvon lapsuutta varjosti isä- Artturin lähtö rintamalle talvisodan alkaessa 1939. Teuvo oli alakoulun ensimmäisellä luokalla. Äiti jäi lapsikatraan kanssa hoitamaan tilaa ja vanhimmat lapset joutuivat kantamaan osittain isänkin vastuuta risteysasema Kouvolan pelottavien pommitusten keskellä. Pommikoneet lensivät kotikylän yli ja hälytyksiä tuli öisinkin paljon ja aina sireenin soidessa oli mentävä ulos. Kerran Teuvo näki lentokoneen putoavan Korialle ja toisen metsän suuntaan länteen. Liiterin vintillä leikittiin ilmatorjuntaa hakkaamalla isoa peltilevyä puukapulalla.

”Pienelle koululaiselle jäi siltä ajalta ikävä muisto: kun koulu loppui yllättäen, pulpettiin jäi mm. kerä kaunista pumpulilankaa. Sitä ei mistään löytynyt, enkä ole sellaista enää missään nähnyt” , Teuvo kirjoitti tyttärentyttärensä historian tehtävään otsikolla ”Mitä lapset tekivät sodan aikana?”. Jatkosodan alkaessa kotitilalla suunniteltiin aitan rakentamista. Kesken tiilenlyönnin lähettipoika toi isälle palvelukseenastumismääräyksen. Kolmen ja puolen vuoden aikana isää nähtiin enää vain harvoin.

Elokuussa 1943 isä oli työlomalla aittaa rakentamassa ja kattotuolien kuorien vuolemisessa Teuvo sai polveensa haavan. Isä lastoitti jalan ja äiti vei pojan hevosella kymmenen kilometrin päähän lääkäriin. Haava parani ja Teuvo pääsi aloittamaan koulun Kouvolan lyseossa lokakuun alussa. Isä oli ennen sotaan lähtöään ostanut pojalle sinisen polkupyörän. Koulumatkaa oli kahdenkymmenen kilometrin verran ja Teuvo asui viikot kouluasunnossa Nybergin mammalla. Alussa koti- ikävä oli niin kova, että piti lähteä kotiin yöksi säällä kuin säällä joskus pyörää läpi kinosten kantaen ja aamukuudelta takaisin kouluun.

Isä- Artturi palasi sodasta sairaana ja kuoli 49- vuotiaana vuonna 1958. Teuvo työsti sota- aihetta koko elämänsä ajan siihen liittyvän kirjallisuuden kautta.

Teuvo kirjoitti ylioppilaaksi Kouvolan lyseosta keväällä 1951 ja aloitti opettajakoulutuksen Jyväskylän Kasvatusopillisessa korkeakoulussa samana syksynä. Toisen opiskeluvuoden alkuun mennessä Teuvo oli oppinut soittamaan vaaditun määrän virsiä harmoonilla ja siirtyi soitonopettajansa urkuoppilaaksi. Teuvolla oli lupa harjoitella oppilaitoksen juhlasalin uruilla ja eräänä pyhäpäivänä kaunista soittoa tuli kuuntelemaan juuri opettajaopintonsa aloittanut Marjatta.

Seuraavana vuonna kevättulvien aikaan Teuvo esitteli Marjatan perheelleen. Tarvittiin saapasjalkainen isoveli kantamaan morsian linja-autosta kuivalle maalle Teuvon jäätyä huolehtimaan matkatavaroista. Vastassa tulijoita oli koko Nurmisen perhe.

Teuvon valmistuttua kansakoulun opettajaksi, nuori pari kihlautui ja Teuvo aloitti asepalvelun Kouvolan varuskunnassa Marjatan jatkaessa opettajakoulutusta. Armeijassa Teuvo yleni vänrikiksi, suoritti sotilasradiosähköttäjän II- luokan pätevyystutkinnon ja sai kipinän vuosia jatkuneeseen radioamatööriharrastukseen.

Teuvo ja Marjatta vihittiin Ruoveden kirkossa Juhannuksena 1954. Pariskunnan ensimmäinen työpaikka löytyi Joutsan Vallaspellon kyläkoulusta. Olosuhteet siellä olivat alkeelliset. Keväällä 1955 perheeseen syntyi tytär. Samana syksynä opettajapariskunta sai työpaikan Joutsan kirkonkylän kansakoulusta, missä he opettivat vierekkäisissä luokissa aina vuoteen 1979 saakka, jolloin molemmat saivat eläkeviran Kuusankosken Keskustan koulusta.

Perhe kasvoi kahdella pojalla vuosina 1958 ja 1960. Teuvo kutsuttiin useita kertoja kertausharjoituksiin ja yleni sotilasurallaan yliluutnantiksi sissijoukkueen ja radiojoukkueen johtajana. Hän opiskeli työn ohella uskontoon, musiikkiin ja äidinkieleen erikoistuneen aineopettajan pätevyyteen vaadittavat arvosanat Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa ja sai humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon valmiiksi 28.7.1973.

Samanaikaisesti, vuosina 1957- 1965 hän opiskeli kesäisin Klemetti- opistossa Orivedellä musiikin tutkintoja tunnettujen opettajien, mm. Ahti Sonnisen, Taneli Kuusiston ja Matti Raution johdolla ja hänet kutsuttiin laulamaan vuonna 1959 vasta perustettuun Klemetti- opiston kamarikuoroon. Kuorotoveri Martti Hyyrysen mukaan linjan Suomen päälaki- Porvoo itäpuolella asuvat jäsenet muodostivat kvartetin ”Idän miehet”, mihin Teuvokin elimäkeläisenä kuului. Kuoro kutsuttiin edustamaan Suomea kansainväliseen musiikkikonferenssiin Yhdysvaltoihin kesällä 1966.

Vuonna 1975 Teuvo perusti Joutsan pelimannit- yhtyeen ja Joutsan naislaulajat- kuoron ja johti niitä vuoteen 1979. Teuvo teki kanttorin sijaisuuksia yli kahdessakymmenessä kirkossa, pyrki ja tuli valituksi Sibelius- akatemiaan kanttorin opintoihin, mutta jätti ottamatta opiskelupaikan vastaan taloudellisista syistä. Musiikkiopinnot jatkuivat Jyväskylän Yliopistossa vuodesta 1963 alkaen ja Teuvo valmistui eläkkeellä ollessaan filosofian kandidaatiksi 1.6.1993 ja musiikkitieteiden maisteriksi 4.11.1993.

Teuvon kuorolaulu- ura alkoi Kouvolan lyseon kuorossa ja orkesterissa ja Elimäen kirkkokuorossa. Joutsan kirkkokuorossa Teuvo oli varajohtajana. Klemetti- opiston kamarikuoron lisäksi hän lauloi Jyväskylän studiokuorossa ja viimeiset 33 vuotta ennen sairastumistaan Kuusankosken kirkkokuorossa, missä hän oli myös varajohtaja. Kirkkokuoro oli Teuvon ja Marjatan yhteinen harrastus, jonka parissa heille muodostui pysyviä ystävyyssuhteita. Kuoron esiintymismatkat suuntautuivat mm. Kuusankosken ystävyyskaupunkeihin Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Hollantiin.

Pekka Suomalaisen johtama Pohjois- Kymen Sotilaspoikien kuoro perustettiin vuonna 1993 ja Teuvo liittyi mukaan ystävänsä Jukka Petaksen innoittamana heti toiminnan alkuvaiheessa. Sotilaspoikia kutsuttiin esiintymään aseveli- iltoihin ympäri Suomea ja joka talvi kuoro suuntasi leirille Lappiin mukanaan sotilaspoikien vaimot. Kuoron ilmapiiri oli lämmin ja siellä syntyi lisää kestäviä ystävyyksiä.

Teuvo oli hyvin edistyksellinen ja opetteli aina käyttämään uusinta teknologiaa. Hänellä oli aina auto ja hän rakensi itse autotallin Joutsan vanhan kansakoulun pihaan. Kauppiaan jälkeen kirkonkylän toisena Teuvo hankki television ja ensimmäisten kyläläisten joukossa myös pesukoneen. Tietokone tuli taloon heti sen yleistyttyä ja englanninkieliset käyttöohjeet olivat suuri apu yliopistoarvosanojen englannin kielikokeen suorittamisessa.

Teuvo oli monipuolisesti lahjakas ja hän osasi rakentaa ja korjata lähes kaikkea puusta ja metallista, mutta myös kodin koneita ja pienesineitä. Hän rakensi Kuusankosken omakotitaloonsa lisäsiiven ja korjasi ja kunnosti tyttärensä talon kattoa ja ovia. Hän keksi yleensä ratkaisun pulmaan kuin pulmaan. Parivuotias tyttären poika kuuli isänsä jääneen lapsena auton töytäisemäksi. Käsivarsi murtui ja muistoksi jäi arpi. Lapsi kysyi isältään: ”Onko pappa kojjannu?”. Teini- ikäiset lapsenlapset kavereineen antoivat taitavalle Teuvolle arvonimen ”Pappa 2000”.

Teuvon eläkevuodet olivat täynnä elämää, tapahtumia ja matkoja. Madeiran saaresta tuli Teuvolle ja Marjatalle rakas ja tärkeä matkakohde, minne he palasivat joka syksy yli kaksikymmentä kertaa. Viimeiset vuotensa Teuvo vietti kotona Marjatan hyvässä hoidossa.

Teuvo_Nurmisen_kuolinilmoitus_014

Hengellinen musiikki oli Teuvolle kaikki kaikessa ja hän lähti taivasmatkalle Jumalan uskossa. Hän oli Raamatustaan alleviivannut Jobin kirjan jakeen: ”Mutta minä tiedän lunastajani elävän ja viimeisenä hän on seisova multien päällä” (Job 19:25).

Kauniissa siunaus- ja muistotilaisuudessa Teuvoa olivat omaisten lisäksi saattamassa Keskustan koulun opettajaystävät. Kanttoriystävä Jarmo Kukkosen johtama Kuusankosken kirkkokuoro ja kouluaikaisen ystävän viulisti Arvo Saariston johtamat Sotilaspojat hyvästelivät Teuvon soittaen ja laulaen. Teuvoa jäivät kaipaamaan hyvien ystävien, sukulaisten ja Marjatan lisäksi lapset ja lapsenlapset.

Lyyli Rajalan kertomaa Juhannuksena 1992lyyli_70v.jpg

Kotvion saha siirrettiin Pohjaslahdelta Kotvioon. Lyyli oli 5-vuotias (1917-1918). Rantaset asuivat Pääskyssä ensimmäisen talven, seuraavana kesänä Kotvion Roomulla. (Vain Manu asui, perhe oli Pohjaslahdella). Asunto rakennettiin Myllylahteen. Auringon puoleisessa päässä yläkerrassa ja Heleniuksen perhe (Hellekoski) ja Liljat asuivat alakerrassa. Vielä asuivat Heino Onni ja tallimies Peltomäki.

Lyyli oli alle kouluikäinen, veli Hannes kävi jo koulua kirkolla. Koulu kesti neljä vuotta. Nuoria oli paljon Kotviolla töissä. Alaikäisiä oli töissä ja kehotettiin juoksemaan karkuun, kun tarkastaja tuli. Opettaja Vekka kävi oikein pyytämässä Hannestakin kouluun, tämäkin olisi mennyt mieluummin töihin.

Manu-pappa ei oikein hyvin kirjoittanut, nimensä kirjoitti. ”Menen Moukuvuoreen” oli vanhana kirjoittanut (tarkoitti Koukkuvuoreen).

Sitten muutettiin Saarismaalle. Konemestari Nojonen tarvitsi asunnon ja hänelle kelpasi vain Manun asunto. Oli pakkastalvi tammikuu. Mummu Iida hommasi Saarismaalta asunnon, siellä oli monta perhettä. Rientola oli Kotvion kerrostalo nykyisellä museon mäellä. Saarismaalta Lyyli kävi koulua. Niemisetkin muuttivat Pohjaslahdelta ja ostivat Koivuharjun.

Aino oli kaverina ja uivat syysmyöhään. Lyyli sai kurkkumädän. Punaisen ladon kohdalla Lyylin jalat pettivät ja mummu kantoi Lyylin selässään Palménille. Tulirokkokin oli vielä ennen kouluikää. Karanteenisairaala oli koulun yläpuolella. Siellä piti olla 6-7 viikkoa. Isä sai käydä töissä Kotviolla, ei pelätty, että tulirokko menee lankkujen mukana Englantiin. Äiti ei saanut hakea maitoa, ei vettä eikä käydä kaupassa. Palmén järjesti niin, että saivat 300 litran vesitynnyrin käyttöönsä. Lyyli meni kouluun 9-vuotiaana 1921 tai 1922 vuonna. Veli Hannes oli 10 vuotias, kun oli karanteeniaika, menivät salaa ojaa pitkin konttoorille, jossa miehet ihmettelivät, kun ei ole edes tulirokkoisen näköinen. Saarismaalla oli ihanat kesät (4 vuotta), sai uida ja leikkiä tukkilautoilla.

Sitten Manu puuhasi Rantasen talon. Kirvesmies (Mattila?) Selviikistä oli rakentajana? Lehtimäki (Ritvan mummula) oli jo ja Ahot asuivat siinä, Juusela (kotini), Ristimäki (nyk. Tamminen), Pörölä (Sahi-vainaan isä asui). Kauppinen tuli myöhemmin, samoin Ilomäki (Ransu), samoin Kytöniemi tuli myöhemmin. Harakkalan taloista Sahi oli jo mutta pienempänä. Väliä oli jo myös (jotkut sisarukset asuivat). Ristimäessä? asui Kosken Aku, joka oli suutari, eli sisarensa äitinsä kanssa.

Juuselassa asui vanha Sompin Manta ja mies. Yksinkertaisia ihmisiä. Takaharju oli silloin jo, tosin vain 2 huonetta (siinä asui Utukan Eetu). Lahden talossa asui kelloseppä Torsten N. Lahti Aino-vaimonsa kanssa. Välimaalla asui silloin V. H. Koskinen. Siinä talossa on Mailakin syntynyt. V. H. toimi räätälinä.

Kaupat oli kirkolla. Kanervalta ostettiin rievää, 5 rievää kerralla. Kylän yhteinen kaivo oli Kanervan leipomon vieressä nykyisen Miston kohdalla (ent. Vankka) oli yksityiskauppias Niinimäki.

Sara Manni oli Junnilan Manni. Urpo Kari on asunut Luhtaan talossa ja on Hyvinkän Sanomain toimittaja, on näistä joskus kertonut Ruovesi-lehdessä, tästä Mannin tarinasta. Manni oli suutari, Maijalla oli lampaita ja vuokralaisiakin. Kun Manni jäi yksin, alkoi soittajaksi, oli grammari ja levyjä. Rintamerkkejä sai yleisöltä. Lahden Lyyli peri Mannin.

Mustonen oli pappina (Majakedon pappilan 3. pappi). Veneellä soutaen tuli pitämään rippikoulua. V. 1929 kesäkuussa kävi Lyyli rippikoulun ja Juhannuksena laskettiin ripille. Valkoinen kellohame ostettiin ja maksoi 125 mk silloista rahaa. Puku ostettiin Akseli Piilosen pukuliikkeestä (talo oli nykyistä eläinlääkäritaloa ylempänä). Uudet kengät ostettiin myös.

Koskiset lähtivät Välimaalta Helsinkiin, mutta muuttivat pian takaisin kelloseppä Lahdelle ja siitä Sivulan talosta seuraavaan. Liikettä pidettiin. Apteekin tonttia pienennettäessä ostivat nurkan ja perustivat kaupan (nyk. Hymykuopan kaupan kohdalla).

Ilomäen Ransu oli ollut Amerikassa. Arvostettu mies, Vihtori oli Ransun poika, kaatui sodassa. Tämän vaimo oli Helmi Vihtorin ja Helmin tytär oli Aune. Pekka Ilomäki jäi Ruotsiin sotalapsena.

Nimensä Harakkalan kylä on saanut Harakkalan talosta. (Täällä tarinan muistiinkirjoittajan, Ritva Ahon tätikin Hilma Mäkinen on ollut rippikoulukortteerissa. Kävi Ruovedellä rippikoulun, asui Vilppulan Koskella o.s. Koivisto).

Annelille 1.7.1994


Muistoja Maria Alviina-mummoni elämäntaipaleelta

Kerron tässä isäni Juho Vihtori Rajalan ja tätieni kertomaa.

Alviina syntyi Ikaalisissa 12.1.1872, tuli 3-vuotiaana Severiina-äidin kanssa Kilvakkalaan Välimäen taloon. Siellä hän sai sisaruksia ja varttui aikuiseksi. Hän oli palvelijana Löytämäen talossa. Sitten tuli Taavetti Ylikesti ja pyysi Alviinaa vaimokseen. Alviina kysyi äidiltään lupaa ja sanoi: "on se Taavetti kelpo mies, ota vaan". Alviina oli 19-vuotias mennessään naimisiin. He asuivat Ikaalisissa ja siellä syntyi 4 lasta.

Sitten tuli muutto Hämeenkyröön Vähämuotilan torppariksi, Rajala nimiselle tilalle. Taavetti raivasi peltoa lisää, jonka jälkeen sitä oli 13 hehtaaria. Metsää heillä oli 20 hehtaaria. Lapsiakin syntyi viisi lisää, jotenka lapsia oli 9 yhteensä. Päätaloon oli matkaa 6 kilometriä, jossa käytiin tekemässä taksvärkkipäivät. Kun lapset varttuivat, heistäkin oli apua.

Vanhin tytär Lempi lähti Amerikkaan. Viljo-setä muisti, että mummo itki monta päivää. Lempi ikävöi äitiään koko ajan, eikä nähnyt enää koskaan häntä.

Isäni kertoi: "Joka kerta kun leivottiin, taata sai oman kakon (hiivaleipä). Hän söi sen lämpimänä voin ja maidon kera". Se oli nautinto, oman työn tuotosta nauttien.

Perustettiin 2. kansakoulu pitäjään, Vesajärven kylään. Nuorimmat lapset saivat käydä koulua. Mummo osasi lukea, mutta ei kirjoittaa. Hän uskoi ja turvasi Jumalaan. Tämä asia varmaankin auttoi häntä selviämään vaikeuksien yli. Mummo sanoi usein: "Älä anna auringon laskea vihasi yli, sovi, niin on hyvä olla".

Hän oli terve, voimakas, leikkisä ja teräväjärkinen vanhuuteen asti. Viimeisinä vuosina Impi ja Fanny hoitivat häntä, kun tuli sairautta ja heikkoutta. Pääsi viimeiseen lepoon 70-vuotiaana 26.2.1942.


Muistan rakkaudella ja kunnioitusta tuntien isovanhempiani.

Kirjoittanut 5.10.2011 Anna-Liisa Mattila, Kangasala


Katto tuli melkein valmiiksi

Eräässä Raussilan talossa oli hyvin temperamenttinen emäntä, että isännän ei tarvinnut ajatella mitään, ei tarvinnut muuta kun paiski kovasti talon töitä. Jos se isäntä jotain ajattelikin, niin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Erään kauniin kevättalvisen päivän aamuna sanoi emäntä isännälle, että ota tänään Riutta-Gustaa *) kaveriksesi ja menette tekemään Suurelleniitylle sen ladon olkikaton. Isäntähän tietysti teki, niin kuin emäntä sanoi. Otti Gustaan mukaan rekeensä ja menivät Suurelleniitylle, mihin kattotarpeet oli jo aikaisemmin viety. Gustaa oli Loviisan puolesta kotoisin ja näin hänen suomenkielensä oli vähän heikko.

Oli kaunis keväinen päivä ja niin he saivat toisen puolen katosta tehtyä. Isäntä sanoi, että aletaanpa syömään ja nähdään, mitä se emäntä on pannut evääksi. Syötyään miehet oikaisivat itsensä katto-olkien päälle ja panivat piiput palamaan. Keväinen aurinkolämmitti mukavasti ja niin he nukahtivat. Gustaasta alkoi tuntua tuo auringon lämpö vähän niin kuin liian kuumalle ja hän heräsi ja herätti kiireesti isännänkin. Koko katto-olkiläjä oli jo kokonaan tulessa ja osa latoakin. Niin se paloi latokin miesten voimatta mitään sille.

Ladon hiillos siinä savusi isännän harmitellessa, kuinka tästä selvitään emännän kanssa. Gustaa lohdutteli, että älä ole huolissasi, kyllä minä tämän asian selvitän. Niin sitä sitten illan tullessa lähdettiin kotia. Isäntä riisui hevosen ja vei talliin ja Gustaa meni sisälle tupaan. Ensitöikseen emäntä kysyi, että tuliko katto valmiiksi. Gustaa totisesta naamasta sanoi: "Joo-o, kylse nyt ole melkke niinku falmis". Emäntä oli tyytyväinen Gustaan vastaukseen ja niin syötiin pienen hämärän ja hiljaisuuden vallitessa illallinen.

Arvelen, että siinä talossa joskus myöhemmin riehui melkoinen "ukonilma", mistä tarina ei kerro. Tuli tietysti sai alkunsa piipusta pudonneesta kipinästä.


Kirjoittaja Toivo Ruuhonen

Arssinoitih Juttmarkkinoil Kaskuja ja tarinoita Elimäeltä, painettu 1989

*) Vihtori Nurmisen isä

Sota-ajan lapsuusmuistoja Harakkalasta

Kansakoulussamarjatta_penkilla.jpg

Aloitin koulunkäynnin Hämeessä Ruovedellä elokuussa 1939. Sota syttyi reilun kolmen kuukauden kuluttua 30.11. Lähetin enolleni Hannes Rantaselle joulukortin. Se tuli takaisin varustettuna tekstillä ”Kaatunut”.

Kansakoulumme täyttyi vuorotellen sotilaista ja siirtolaisista. Me kävimme koulua opettajan asunnossa koulun yläkerrassa. Opintokirjassani ei ole arvostelua syksyltä 1939. Kevätlukukauden todistus on päivätty 15.6.40.

Sotalapsena Ruotsissa

Kolmannen luokan tammikuussa 1942 menin sotalapsena Turusta laivan ruumassa Tukholmaan. Sairastuin kurkkumätään ja vietin 10-vuotispäiväni sairaalassa. Sain lahjaksi appelsiinin. Inhosin sairaalan joka-aamuista kauralimaa. Kuningatar Sibylla kävi meitä tervehtimässä kädestä pitäen.

Lopulta pääsin insinööriperheeseen, jossa ei ollut enää pieniä lapsia. Minua kohdeltiin hyvin. Sain hyvää ruokaa ja herkkuja ja runsaasti vaatteita, mitkä täti ompeli entisistä aikuisten vaatteista. Hampaani laitettiin kuntoon. Pääsin usein Gröna Lundin tivoliin. Tutustuin varsinkin tädin sukulaisiin. Ihmetystäni herätti, kun ”vanhat tädit” (3) värjäsivät tukkaansa; 2 siniseksi ja 1 punaiseksi.

Kesän 1942 vietin Tukholman saaristossa huvilalla.

Kävin Tukholmassa koulua, mutta kieltä osaamattomalle se oli hankalaa. Opin kuitenkin muutaman ruotsinkielisen laulun ja käsitöissä valmistin nätin essun. Kai siitä kielestäkin jotain jäi päähän, koska sen opiskelu oli myöhemmin oppikoulussa helppoa.

Koti-ikävä voitti ja jo samana syksynä -42 palasin kotiini Ruovedelle junalla, joka kiersi koko Pohjanlahden.

Kotirintamalla

Kotimaassa koululaisilla alkoivat talkootyöt. Piti kerätä metalliromua, kumia, luita, pihkaa, pulloja, vatunlehtiä, voikukanjuuria, marjoja ym. Kaikki merkittiin talkookirjaan. Kesällä viljeltiin perunoita, porkkanoita ja lanttuja. Vattu- ja viinimarjapensaat olivat suosiossa.

Kotonani oli vain pieni puutarha, mutta työtä riitti varsinkin sen kastelemisessa, koska vesi niin kasteluun kuin saunaankin piti raahata jyrkkäreunaisesta Koukkulammesta. Kaivovesikin haettiin naapurin vinttikaivosta.

Ruoveden Ruhalan kartanolla oli laajat pellavapellot. Meidät isommat koululaiset vietiin syksyllä korjaamaan pellavaa.

Lähellä samaista kartanoa on vieläkin pystyssä mäntyvanhus, jonka juurella odottelimme evakoiden lehmiä paimennettaviksi kirkonkylään (n. 5 km). Oppia ikä kaikki! Olin iloinen, ettei minun osani ollut olla evakko. Kotiimme majoitettiin heitä neljä naista, ja elimme suuressa ahtaudessa.

Perunajauhoa tehtiin itse, ja silloin oli paikat täynnä voipaperilla päällystettyjä alustoja perunajauhoa kuivumassa. Siitä tehtiin myös siirappia. Marmeladi syntyi pihlajanmarjoista. Hellalla paistetut porkkanasiivut ja hiukan ruskistetut sokeripalat olivat oivia karamelleja. Radiot olivat enimmäkseen patterikoneita, ja radiokauppias-isäni vaihtoi näillä kallisarvoisilla ”anodiparistoilla” perheelle milloin voita ja lihaa, milloin maitoa ja munia.

Äiti (Lyyli Rajala) piti mummolan saunassa porsasta ja muutamaa kanaa; oli meillä pässikin. Vanhukset (Manu ja Ida Rantanen) asuivat aivan naapurissa ja kylpivät meidän saunassamme.

Oppikoulussa

J.E. Piirto, opettajani kansakoulussa, kehotteli useaan otteeseen isääni (Viljo Rajala) laittamaan minut oppikouluun. Ruovedellä ei vielä silloin ollut tätä mahdollisuutta. Kävin kansakoulua vielä viidennen luokan ja sitten pyrin keväällä Tampereelle Huhtimäen tyttökouluun. Pääsykokeessa testattiin matematiikan, äidinkielen ja maantiedon taidot. Läpäisin kokeet, mutta asunnosta ei ollut tietoakaan (kotiin silloin n. 80 km).

Lopulta isän tuttu Haapamäeltä hankki asunnon, läpäisin syksyllä pääsykokeen ja asetuin asumaan koulun naisvahtimestarin luo. Hänenkin tyttärensä aloitti samalla luokalla kanssani. Rahan lisäksi piti talouteen antaa voita, jauhoja, sokeria ja perunoita.

Muista, että mummoni kampaili päätäni tiheällä täikammalla. Polvillani oli musta huivi, jonka päälle täit tippuivat. Nämä ikävät syyhyttävät loiset nujerrettiin apteekin ”harmaasalvalla” ja pesulla, saivarit (täin munat) napsahtelivat liiskaksi mummon kynsien välissä. Täit tarttuivat koulun hattuhyllyltä. Muita syöpäläisiä ei meillä näkynyt, mutta niihin tutustuin Haapamäellä vahtimestarin asunnossa. Siellä oli torakoita ja luteita. Sängyt piti nostaa keskilattialle, etteivät seinien asukkaat pääsisi ruokamatkoillaan kimppuumme.

En oikein viihtynyt koulun asunnossa ja keväällä muutin vähän kauemmaksi. Sielläkin olivat syöpäläiset vaivana. Eräänä päivänä koko väki kimpsuineen muutti autotalliin. Asuintaloon oli laitettu astioihin palamaan rikkiä ja pistävänhajuinen kaasu täytti talon. Kaasukammio toimi kolmisen päivää; ötökät kuolivat, niin myös muutama vinnillä majaileva lepakko. Ihmettelimme raatoja yläkerran parvekkeella.

Matka Haapamäeltä Ruovedelle sujui ensin junalla Vilppulaan ja sieltä linja-autolla Ruovedelle (30 km). Kerran jäin Vilppulaan, koska auto oli mennyt. Ei auttanut muu kuin kyynelehtien palata yöllä Haapamäelle. Hieman pelotti.

Näihin aikoihin Ruoveden puuhamiehet ja -naiset hankkivat paikkakunnalle oppikoulua. Onni oli minullakin matkassa, kun seuraavana syksynä -45 Ruoveden yhteiskoulu aloitti toimintansa 2-luokkaisena. Remppaaminen asuntojen ja matkojen kanssa jäi; aloitin siis Ruovedellä toiselta luokalta, koulun historian pilottiluokalta.

Kuusankoskella 2005
Marjatta Nurminen os. Rajala


Sota-ajan lapsuusmuistoja Löytystä

Kansakoulussateuvo_033_s.jpg

Olin alakoulun ensimmäisellä 1uokalla, kun talvisota alkoi 30. marraskuuta 1939. Kun eräänä aamuna olin menossa kouluun, koulun vahtimestari, joka asui naapurissa, tuli vastaan. Hän ilmoitti, että koulu oli täynnä sotilaita.

Koulunkäynti jatkui vasta rauhanteon jälkeen maaliskuun loppupuolella 1940. Silloinkin niin, että koulun kolmesta luokasta kaksi oli käytössä; kolmas oli sotilaiden sikotautisairaala. Sen seurauksena sairastinkin taudin pääsiäisen aikaan.

Pienen koululaiselle jäi siltä ajalta ikävä muisto: kun koulu loppui yllättäen, pulpettiin jäi mm. kerä kaunista pumpulilankaa. Sitä ei enää löytynyt enkä ole sellaista enää missään nähnyt.

Talvisodan aikana kotirintamalla

Sotatalvi oli kylmä. Pakkanen palellutti omenapuita, neniä, poskia ja korvia. Lunta oli paksulti. Siihen kaivettiin tunneleita ilmasuojaksi, kun vihollisen pommikoneet kirkkaina päivinä kymmenittäin tulivat Viron lentokentiltä kotikylän yli Kouvolaa pommittamaan. Sanottiin, että ajavat kuin sontaa niinkuin tavallisesti tammikuussa tehtiin. Opittiin, että lumen sisällä on lämmin. Tulia ei olisi saanut päivällä sytyttää. Pimeãn aikana ikkunat piti peittää. Valvojat huomauttivat, jos valoa näkyi ulos. Lapset, niinkuin naiset ja vanhukset, joutuivat tekemään miestenkin työt. Isä oli sodassa. Kirjeet ja kortit kulkivat KENTTÄPOSTIN välityksellä. Posti lähti kaupalta, jonne oli 2,5 km matkaa. Meitä lapsia oli neljä. Vanhin oli 10v, nuorimmat 3-vuotiaita. Minä usein sain viedä kirjettä isälle. Palelin ja pelkäsin vihollisen lentokoneita, kun niistä oli varoitettu, että ne voivat ampua. Oli neuvottu, että pitää piiloutua lumeen tai mennä siltojen alle. Ei sellaista kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kerran, kun viholliselta ei ollut sontakuorma täysin tyhjentynyt, se pudotti n. kilometrin päässä olleen talon saunan taakse viimeisen pomminsa. Kirjoitin siitä isälleni, kun koulussa piti tehdä kirje isälle. Kirje oli herättänyt hilpeyttä sotilaiden keskuudessa. Naapurin poika sen sijaan ei saanut tunnilla aikaan mitään. Laiskanläksyllä sai kuitenkin valmista. Kirje on jäänyt mieleeni: ”Rakas isä meidän kello on risa meidän hevonen on ollut riski meillä ei ole enään kissaa”.

Toisessa naapurissa eli yksin leskivaimo, jonka mies oli kuollut edellisessä sodassa. Tytär kuoli lapsensa synnytykseen ja kumpikin poika oli sodassa (Talvisodassa kaatui toinen poika ja jatkosodan aikana putosi toinen junasta ollessaan palaamassa takaisin rintamalle oltuaan katsomassa vastasyntynyttä poikaansa. Hän taas kuoli vahingonlaukaukseen käsitellessään asetta.) Tämä naapuri hoiti karjaansa ja vei joka aamu kelkalla maitotonkat puolentoista kilometrin päähän. Sieltä vanhat miehet vuoroin ajoivat hevosella ne Korian meijeriin 10 km:n päähän. Jostakin syystä minä sain tehtäväkseni hakea tyhjät astiat päivällä takaisin Sain siitä muistaakseni 5 penniä kerralta.

Kaikenlaista palkatonta työtä lapsillakin oli maataloudessa riittämiin. Yksi hauskimpia tehtäviä oli olkien vienti sikojen karsinaan ja nähdä kuinka iloisia possut olivat puhtaasta vuoteesta. Sika on siisti eläin, kun vain huolehditaan siitä, että sillä on mahdollisuus siihen.

Jatkosota alkoi juhannuksen aikoihin, kun entinen vihollinen oli ilman sodanjulistusta käynyt pommittamassa mm. Heinolaa. Jälkiä siitä on vieläkin Verlassa. Asukkaat ovat keräilleet alas ammuttujen lentokoneiden jäännöksiä sotamuistoiksi. Tämä tapahtui siis 1941.

Oli suunniteltu uuden aitan rakentamista. Sitä varten tehtiin tiiliä. Eräänä päivänä pihaan tuli sotilaspukuinen mies, joka osoittautui uudeksi opettajaksi. Isä totesi, että nyt tuli pojille kuri. Ei se mies kurittaja kuitenkaan ollut. Pian tämän jälkeen kesken tiilenlyönnin pihaan tuli lähettipoika, joka ojensi isälle jonkinlaisen kortin. Se oli palvelukseenastıımismääräys. Siis isän oli taas lähdettävä. Sen jälkeen isää nähtiin vain harvoin 3 ja puolen vuoden aikana.

1943 elokuun isä oli työlomalla aittaa rakentamassa. Siitä ajasta minulla on elinikäinen muisto polvessa. Olin vuolemassa kattotuoleista kuoria ja vetäisin vuoluraudalla polvilumpion kohdalle 3-4 cm:n haavan. Oli iltapäivä pitkällä. Varmaan sotakokemuksista isä oli oppinut sen, että jalka lastoitettiin, jotta haava sai olla rauhassa. Äiti vei minut hevosella kirkolle 10 km:n päähän. Muistan hyvin ne metallihakaset, joilla haava sidottiin ja varsinkin niiden poistamisen.

Ilmeisesti polvi parani nopeasti, koska pääsin alkamaan Kouvolan lyseossa lokakuun alussa. Sodan takia oltiin myöhässä. Alussa koti-ikävä oli niin kova, että piti lähteä polkupyörällä kotiin yöksi kouluasunnosta, vaikka kuinka olisi kastellut vaatteensa kylmässä syyssateessa. Mitään sadesuojia tai -vaatteita ei tunnettu. Matkaa oli liki 20 km. Aamulla kuuden aikoihin taas takaisin.

Jatkosodan aikana kotirintamalla

Jatkosodan aikana pommarit eivät päässeet juhlimaan niinkuin talvisodassa. Kouvola oli nyt suojattu tehokkailla ilmatorjuntatykeillä niinkuin Korian rautatiesiltakín. Silloin saatiin katsella sotaa livenä. Kun pommittajat lähestyivät, Utista nousivat hävittäjät vastaan ja taistelu alkoi.

Piti välillä lähteä porkkanapellolta perunakellariin suojaan, kun multa pöllysi luodeista. Sen jälkeen jatkettiin kitkemistä. Ainakin kerran näin lentokoneen putoavan Korialle ja toisen johonkin metsän taakse länteen päín. Joskus tykit saattoivat vihollisia kilometrien päähän. Ammusten räjähdyshattarat tussahtelivat koneiden lähettyvillä. Sitten leikittiin liiterin vintillä ilmatorjuntaa hakkaamalla isoa peltilevyä puukapulalla. Piti lyödä sekä lähtölaukaus että ammuksen räjähdys. Joskus illalla näkyivät Kotkan valonheittimien keilat taivaalla etsimässä viholliskoneita.

Desantit olivat vihollisen koneista laskuvarjoilla pudottamia vakoojia ja tuhontekíjöitä. Näimme kerran metsässä oudon kulkijan. Siitä ilmoitettiin poliisille. Mitään ei kuitenkaan ollut löydetty. Kyllä usein pelotti, kun piti lähteä pimeällä kolmen ja puolen kilometrin päähän maantien varteen linja-autolle. Kauan näin unia vihollisen sotilaista, vaikka en heitä ollut koskaan nähnyt. Kerran näin kaksi sotavankia kun olin äidin kanssa lääkärin vastaanottohuoneessa. Olin 12-vuotias ja vein pikkuveljeä hoitoon, kun jalka oli jäänyt polkupyörän pinnojen väliin. Silloin ei kukaan ollut kiinnostunut liikennesäännöistä. Pyörässä oli kyllä lastenistuin, mutta kuljettaja aivan laiton.

Sotavangit olivat töissä kirkolla ja jostain syystä oli tuotu tarkastukseen tai hoitoon. Ihan ihmisen näköisiä olivat, eikä kukaan ihmetellyt. Tädillänikin oli ollut vankeja peltotöissä.

Jos muistan oikein, niin kevättalvella 1944 Helsinkiä pommitettiin. Kouvolassa oli usein öisin hälytyksiä. Vaikka oli pakkanen, oli lähdettävä ulos, kun sireenit soivat. Koskaan ei koneita kuitenkaan tullut. Kun nämä yöherätykset jatkuivat, annettiin koulusta lupa saapua tuntia myöhemmin aamulla.

Polkupyörä

Kotoani oli Kouvolaan n. 20 km. Isäni oli ostanut ennen sotaan lähtöä uuden polkupyörän. Sain sen käyttööni ja se kesti melkein kaikki 8 vuotta, vaikka kumeja oli melkein mahdotonta saada. Silloin oppi kyllä pyöränsä hoitamaan. Vain pahimmilla pakkasilla kuljin Linja-autolla. Jos olin hankkinut jälki-istuntoa, jota sai mm. huolimattomuudesta, se suoritettiin lauantaina klo l7. Silloin pääsi kotiin klo 20.15 lähtevällä autolla. Kotona oli vasta joskus 21:n jälkeen. Sauna saattoi olla vielä vähän lämmin.

Mieleen jäänyt on eräs lauantai-ilta tammikuussa 1945. Meitä oli muutama poika menossa kotiin polkupyörillä, kauimmaiset Elimäen Mustílaan asti. Lunta oli tuiskunnut kinoksiksi. Ei ollut mitään auroja liikkeellä. Otettiin kova vauhti ja puskettiin läpi. Kotikyläni aukeaan saavuttuani lunta oli niin paljon, että ajaminen oli mahdotonta. Niin sitten alle 13-vuotias ottaa pyörän olalleen ja kantaa sen laukkuineen puolentoista kilometrin matkan kotiin.

Talkootöitä

Koska kotini oli pienviljelystilalla, ei varsinaista ruokapulaa ollut. Koulukaverit muistivat kyllä usein siitä muistuttaa, mikä kyllä oli ymmärrettävää. Pulaa oli kyllä monesta muusta. Sain itsekin tutustua mm. puuronkastikejauheeseen ja kuivattuun porkkanaan. Ne olivat aikansa mehua ja makeisia.

Nuorten talkoot -järjestö julkaisi vv. 1943, 1944 ja 1945 Nuorten työ- ja talkookirjan. Niissä oli kaikkea mahdollista, millä pulaa voi torjua. Työt oli ”hinnoiteltu” pisteillä, joiden perusteella sai talkoomerkkejä. Oli rautainen, hopeainen ja kultainen talkoolapio, -sahra ja -muurahainen. Muuan toinen tehtävä oli mottitalkoot 1943. Siitä sai muistoksi ostaa mottíkirvesmerkin. Olin 11-vuotias. Itkín ja sain motin (1 kuutiometri) kokoon. Isot pojat ottivat isommat puut ja minä ranteen paksuisia. Rautainen kirves tuli muistoksi.

Tässä Talkootyökirjan otsikoita pelkistettyinä:

- Tälle sivulle työtuntisi
- Jätepaperista taloja
- Luista liimaa
- Pihka hartsiksi
- Lehmän karva ja hevosen jouhi
- Tarinaa lumpuista
- Kuparia, messinkiä, tinaa
- Kumiromu
- 25 miljoonaa tyhjää pulloa
- Kirjoja aseveljille
- Jätepuut
- Kävyt saattavat pelastaa polttoainepulasta
- Kalat ja ravut
- Rohdoskasveja
- Metsämarjat appelsiinin ja banaanin veroisia
- Sienet
- Apurehut mm- lehdekset ja tienvarsiheinät
- Pajunvesat koripajuiksi
- Omat teepensaamme: vadelman, mustikan, mustaherukan,
lehmuksen, mansikan ja maitohorsman lehdet
- Voikukan juuret kahvinkorvikkeeksi
- Tähkäpäät (pellolle varisseet)
- Jäteperunat (peltoon jääneet)
- Parkitusaineet (pajun ja kuusen kuoret)
- Jäkälä, mauste- ja värikasvit
- Pellava
- Puhdetyöt esivanhempien perinne (kaikenlaiset esineet ym.)

Miesten työssä

Minä ja naapurin samanikäinen poika, 10 - 11-vuotiaat halkojen ajossa. Kouvolan Karjakuntaan tarvittiin halkoja. Niitä kuljetettiin Porrassuon kartanon mailta. Jollakin tavalla me jouduimme automiesten matkaan. Pinottiin metrihalkoja kuorma-auton lavalle. Ei siitä maksettu, mutta sai palkkioksi käynnistää puukaasuttimen puhaltimen ja pääsi kuorman päällä kotiin. Naapurin poika kyllä kerran rupesi latomaan halkoja tien varteen ja kävi sitten myöhemmin keräämässä talteen. Jonakin kertana käytettiin kiertotietä, jolla oli vähän isompi mäki. Auto juuttui siihen. Halkoja laitettiin pyörien taakse ja kerättiin kaasua. Vähä vähältä päästiin ylös. Ainakin kerran päästiin käymään Kouvolassa. Täysin laitonta touhua. Ei että riittänyt, että oltiin vain kuorman päällä. Halkokuorman päällä oli heinäpaaleja. Niistä pidettiin kiinni ja pelättiin puhelinlankoja. Jos sota oli vaarallista, olivat pikkupojatkin vaarassa.

Kun oli sota, niin poskia karaistiin muutenkin. Opettaja, joka oli ilmestynyt kotipihalle sotilaspuvussa, ei ollut rintamalla, koska oli palelluttanut aikanaan jalkansa karattuaan Neuvostoliitosta 1920-luvulla. Hän oli kotoisin Inkerinmaalta. Hän oli kuitenkin hengessä mukana. Laulettiin isänmaallisia lauluja. Talvipakkasella tytöt saivat välitunnilla sisälle ja pojat komennettiin ulos korsua rakentamaan metsään. Pihalla opeteltiin marssimaan tahdissa, ja kun opettaja niin pojatkin hänen perässään. Opettaja oli melkein nykyaikainen: Kun häntä heitettiin lumipallolla, sieltä tuli heti takaisin. Hän oli erinomainen soittaja, joka viitoitti minullekin tien. Jo ennen talvisotaa ”hamstrattiin” sokeria ja kahvia varastoon, kun tiedettiin, että pula tulisi. Kun kahvia ei enää saanut, oli aluksi kahvinvastiketta, jossa oli kahvia mukana. Kun kahvi loppui, valmistettiin kahvin korviketta viljasta ja voikukanjuurista paahtamalla ja jauhamalla. Sikuria oli jo ennen sotia käytetty antamaan kahville väriä ja makua, jolloin säästettiin kahvia. Nyt voikukanjuuri korvasi sikurin.

Ainakin kerran koulussa järjestettiin tähkien keräys lähipellolla. Koulu ja opettajat olivat muutenkin mukana talkoissa, Opettaja tarkasti talkootyökirjat tavallisesti sunnuntaisin. Keräystulokset varastoitiin koululle. Jotkut keräsivät muurahaisenmunia narraamalla muurahaiset kantamaan ne lakanan alle. Munia tarvitsi lääketeollisuus.

Ruokapula

Kun maattomilla oli vaikea ruokapula, monet turvautuivat toimintaan, jota sanottiin hamstraamiseksi. Oli siis hamstereita (vrt. eläin). Kuusankoskelta riitti ruuan hankkijoita yleensä sunnuntaisin. Heillä oli yksi valtti. Monella oli aina pyörän telineellä paperirulla, jolla vaihtoivat ruokaa. Paperia taas tarvittiin mm. paketteihin, joita lähetettiin sotilaille. Aikuiset saivat silloin esim. maitoa 2 dl päivässä, lapset puoli litraa. Minulla oli silloin aina 3 litran maitokannu mukana, kun lähdin koulumatkalle viikoksi. Sain siis saman verran kuin muutkin lapset. Kouluviikko oli silloin 6-päiväinen.

Maatilojen piti luovuttaa ”yleiseen kulutukseen” tietty määrä mm. viljaa. Siksi maanviljelijöilläkään ei ollut määrättömästi elintarvikkeita. Talvisodan jälkeen oli valtava rehupula. Isäni joutui viettämään monta päivää Korialla soittelemassa ympäri maata kysellen olkia lehmille, joille jouduttiin syöttämään rehuselluloosaa. Hevoset eivät siitäkään saaneet ravintoa. Olkia saatiin kaukaa Pohjois-Pohjanmaalta asti. Puhelimia ei silloin ollut koko kylässä. Niitä saatiin vasta 1948.

Naapurit tietysti seurasivat, missä talossa ruuanhankkijat viipyivät. Näistä asiakkaista tuli pian tuttuja. He saattoivat avoimesti kertoa, mistä olivat saaneet apua. Eräskin kertoi saaneensa naapurista ”lihakömpäleen ja maitua”. Muuan naapurin mamma levitti taas tietoa, että meillä myytiin niin paljon, ettei lapsille riittänyt pullaakaan. Totuus kuitenkin oli, että meillä riitti, mutta naapurilla itsellään taisi olla hullummin.

Evakot

Näin minkälaista evakoilla oli. Heitä oli monessa saunakamarissa ja -tuvassa vaatimattomissa oloissa ja ahtaudessa. Kotikyläni aukealla näkyi oikeastaan monta kylää. Oli osa jopa Anjalaa. Viljelyaukea oli n 3 km leveä ja n. 5 km pitkä. Ennen sotia näkyi n. 40 taloa. Kun siirtovãki tuli, niin määrä taisi kaksinkertaistua. Porrassuon kartanon maat jaettiin monelle viljelijälle. Metsää raivattiin isoilla amerikkalaisilla puskutraktoreilla pelloksi myös Moision kartanon mailta. Evakoiden lisäksi moni rintamamies sai oman tilan.

Rakennusaikana sai nähdä, kun evakot kulkivat jalan pitkiä matkoja rakennukselleen. Rakennustarvikkeista oli pula. Kun isä uudisti kotitaloa, vanhat ikkunat kelpasivat uudisasukkaille. Evakot kertoivat kokemuksiaan. Evakkojunia oli ammuttu ja pommitettu niinkuin Unto Seppänen kertoo romaanissaan Evakko, josta on tehty elokuvakin.

Evakot otettiin mukaan yhdistys- ja seuratoimintaan ja koko seutu virkistyi. Välillä oli hauskaa, kun naapuriin tullut vaija tuli kysymään lainaksi vipuastuvaa (jousiäes) tai ei tiennyt halkoliiteriä, kun se oli puukuuri. Latokin oli sarrain. Seka-avioliittojen ansiosta yhteistoiminta vain vahvistui.

---

teuvo_029_l.jpg

Kun olin opiskeluaikanani kesätöissä Korialla Osuuskaupan keskusvarastolla, 1950- luvun alussa, siirtoväen rakennusaika oli kiivaimmillaan. Kun juna toi sementtisäkkikuorman laituriin, se purettiin nopeasti ja kuljetettiin rakennustyömaille. Työ kävi valoisina öinä paremmin kuin päivällä. Sain olla siinäkin mukana kuljettajan apumiehenä. Siitä sai vielä ylituntipalkkaa. Parasta oli, että sai ajaa tyhjää autoa takaisin. Taas laitonta touhua! Seuraus oli, että selvisin autokoulusta vain parissa tunnissa.

Kuusankoskella 2005
Teuvo Nurminen


Ruovesi-lehti 19.1.1966
sahatyomiesmanu.jpg

Manu Rantanen
90-vuotias

 Eläkeläinen Manu Rantanen täyttää täällä 90 vuotta t.k. 20. päivänä. Hän on syntynyt Ruo- veden Pohjaslahdella Rantalan talon poikana. Jo nuorena hän siirtyi kotitilaltaan ansiotöihin ja työskenteli Vehkakosken sahal- la Pohjaslahdella. Sahan siirty-
essä oston kautta Kotvio Oy:lle, siirtyi Manu Rantanen eräiden toisten sahan työntekijäin muka- na Kotvioon. Täällä hän suoritti noin 40 vuoden pituisen työajan, ennenkuin hän siirtyi ikänsä pa- koittamana eläkkeelle.
  Manu Rantanen on pitkän elä- mänsä ajan tunnettu rauhallisena ja sitkeänä uurastajana, jolla aina ja joka paikassa on ollut huumori mukanaan. Miten va- pauttavan raikkaasti Manulta on- kaan nauru päässyt ilmoille ja le- vittänyt hyvänmielen tunnetta ympärilleen. Vapaa-aikoinaan on Manu Rantanen puhdetöinään tehnyt lukuisia "viulia" ja on nii- tä parhaillaankin valmiina 4 kap- paletta Manun pirtin seinällä odottamassa soittajiaan. - Mene- tettyään parisen vuotta sitten elämänkumppaninsa, on Manu asustanut yksinään Harakkalassa olevassa omassa "mökissään". Hän on edelleen korkeaan ikään- sä nähden hyvissä voimissa, vain kuulo on entisestään heikontu- nut.
  Yhdymme Manun 90-vuotispäi- vän onnittelijoihin ja toivotamme hänen terveytensä ja iloisen luonteensa säilyvän edelleen.


Ruovesi-lehti 16.1.1967

Ruoveteläinen Manu Rantanen

on rakennellut 29 viulua

  Ruovedellä lauantaina 92- vuotta täyttävä Manu Rantanen on tehnyt 50 vuoden päivätyön Vehkakosken ja Kotvion saho- jen palveluksessa ja rakennellut iltapuhteina 29 hyväsointista viulua. Itse hän on vasenkätinen ja ei ole sentakia soittanut muuten kuin omaksi ilokseen. "Jos olisin ollut oikeakätinen niin olisin pannut rimapinotkin soimaan", naurahtaa teräsvaari merkkipäivänsä aattona.
  Manu Rantanen on syntynyt ny- kyisen Pohjaslahden Rantalan ta- lon poikana. Jo nuorena hän va- litsi elämänurakseen saha-alan ja ehti työskennellä Pohjaslahden Vehkakosken sahalla 15-vuotta, sa- han toiminnan lopettamiseen saak- ka. Sahan koneistot siirrettiin v. 1917 Ruovedelle perustetulle Kot- vion sahalle ja Manu Rantanen siirtyi samalla Kotvion palveluk- seen työskennellen sahalla 35-vuo- den ajan erilaisissa tehtävissä, pää-

asiassa kuormaajana. Pitkästä ja raskaasta päivätyöstä on nyt muis- tona Kotvion 50-vuotisjuhlassa viime syksynä annettu kultainen ansiomerkki.
  Väliaikoina ja iltapuhteinaan Manu Rantanen teki runsaasti kä- sitöitä, puuastioita, rekiä ym. tar- vekaluja. Kätevältä joka työhön pystyvältä mieheltä kävi myös viu- lun teko. Jo hänen isänsä Vilhe Rantanen oli tehnyt virsikanteleita ja Manu Rantanen on korjaillut niitäkin. Viuluja Manu on tehnyt kaikkiaan 29 kappaletta, viimeisen viisi vuotta sitten. Hyväsointisia viuluja on ostettu eri puolille maa- ta ja nurmijärveläinen kansan- soittaja Leinokin hankki Rantasen tekemän viulun ja on soitellut, sillä radiossakin.
  Manu Rantanen viettää elonsa ehtoota punaisessa mökissään Ruoveden kirkonkylässä ja tarttuu silloin tällöin viuluun soitellakseen muistojen sävelmiä. -EH

1950-70_074.jpg

Ruovesi-lehti 17.1.1968
1950-70_073.jpg

  Eläkeläinen M a n u  R a n t a- n e n täyttää 92-vuotta tammikuun 20 päivänä kotonaan Ritoniemen kylän Harakkalassa. Tietojemme mukaan hän on nykyisin pitäjämme vanhin asukas. Julkaisemamme kuva on sama, joka oli v. 1967 Ruoveden Joulussa. Kuvassa Manu Rantanen on omassa pirtissään, seinällä kaksi hänen tekemäänsä "viulia" ja lienee Manu tällä het- kellä ainoa elossa oleva viulujen tekijä Ruovedellä. Manulla on kuvassa rintapielessään Keskus- kauppakamarin hänelle myöntämä kultainen ansiomerkki siitä, että hän on pitkään ja ansiokkaasti palvellut Kotvio Osakeyhtiötä Kotvion sahalla. Sylissään Manulla on virsikannel, jonka tri. E. Palmén on tuonut hänelle korjattavaksi. Vielä näemme kuvassa pöydällä Manu Rantasen sodassa kaatuneen pojan valokuvan. Manu Rantanen on hyvässä voinnissa ja juttu luistaa edelleen häneltä hilpeästi iloisen mielen ohella.
  Ruovesi lehti esittää hänelle näin kunnioittavat onnittelunsa!


Radiokuuntelija-lehti n:o 19 1959

Tarkastaja Viljo Rajala

  Äärimmäinen paikkakunta, jossa Tampereen yleis-TV:n kuvat vielä kohtalaisen selvinä näkyvät, on Ruo- vesi. Piiritarkastaja Viljo Rajalan koti sijaitsee harjun kupeessa. An- tenni on 6 m:n korkeudessa harjulta. Jonkin verran pyryisinä kuvat näky- vät, mutta muita häiriöitä ei juuri ole. Tarkastaja Rajala kertoo ruove- teläisten olevan hieman mustasukkai- sia tamperelaisille televisionkatseli- joille ja odottavan kuin kuuta nou-

sevaa päivää, jolloin Tampereen ase- ma alkaa kantaa reilusti Ruovedelle saakka.
  Rouva Rajala on innokas tv:n kat- selija. Ja naapureita on harva se ilta seurana. Oppikoulua käyvä Olli-poi- ka ei viitsi enää ihan kaikkia ohjelmia seurata.
  Ruovedellä on tv-vastaanottimia jo useissa kylissä.

Piiritarkastaja Viljo Rajalan perheessä Ruovedellä on tv-tunti menossa.

Lyyli_023_l.jpg

Ruovesi-lehti 14.11.1973
piiritarkastaja.jpg

Vakuutustarkastaja

VILJO RAJALA

  Keskiviikkona 7.11. levisi tie- to, että vakuutustarkastaja Viljo Rajalaa kohtasi täällä äkkikuo- lema. Hän oli käymässä asioil- laan Ruoveden Autohuollossa, missä kuolema kesken kaupan- tekoa hänet kohtasi. Viljo Rajala oli syntynyt Hämeenkyrössä 31.7.1905. Ruovedelle hän muutti vuonna 1930, tullen tänne Ruoveden Puuseppiin työhön. Ammatiltaan hän oli erikoistu- nut puutöiden pintakäsittelyyn. Vuonna 1935 hän aloitti radioit- ten myynnin ja myöhemmin hän toimi myöskin TV:n myynnin pa- rissa aina kuolemaansa saakka. Monitoimisena miehenä hän ryhtyi vuonna 1941 Pohja-yhty- män piiritarkastajaksi. Vakuu- tusalalla hän työskenteli eläke- ikäänsä vuoteen 1970 saakka.
  Viljo Rajala tunnettiin Ruove- dellä ja lähiympäristössä mel- keinpä joka puolella. Hän oli toimissaa rauhallinen hämäläi- nen, jolle kiire oli vierasta. Alansa hallitsevana henkilönä hän saavutti täällä asiakkaitten- sa täyden luottamuksen.
  Vainajaa jäivät lähinnä sure- maan puoliso, 2 tytärtä ja 2 poikaa perheineen.


Page generated in 0.03 seconds.